RIISTAN JA KALAN RAJAMAILLA

RIISTAN JA KALAN RAJAMAILLA

Loppuvuosi talveen päin painuttaessa on metsänriistan aikaa. Hirvijahti on vielä käynnissä, karhunpyynti jo päättynyt. Kanalinnut, jänis, villisika ja peurat ovat myös tavoiteltuja saaliita.           

Suomalaisen suurriistan metsästyksessä käy samalla ilmi se, mikä maaseudulla vielä ihmisiä liikuttaa ja kokoaa: kulmakunnan yhteinen metsästysseura. Muutoin autiot ja syrjäiset mökki- ja metsätiet voivat yhtäkkiä olla tiuhaan miehitettyjä varustautuneilla joukoilla kirkkaissa väreissä ja autoja tien poskessa melkein kuin tansseissa parhaimmillaan. Säpinää ja puhuttavaa riittää.                    

Vaikka kyläkoulut ovat jo uhanalaisia harvinaisuuksia ja monet yhdistykset vailla toiminnan jatkajia, jahtiporukat vaan porskuttavat. Ukkoutumista on välillä pelätty ongelmana, mutta yhä enemmän on esimerkkejä nuorista ja naisista seuroihin liittyjinä, paluumuuttajat mukaan lukien.                          

Metsästyksen merkitys on Etelä-Karjalassakin saamassa uusia ulottuvuuksia. Yksi tällainen on tuleva erä- ja luontokulttuurimuseo, jonka paikaksi valikoitui lopulta hieman yllättäenkin Imatra. Keskuksen on määrä nousta kaupungintaloon Vuoksen varrella ehkä vuoteen 2025 mennessä.                                      

Kannatettavaa museon ennakkotiedoissa on ollut näkyvästi korostettu linjaus erä- ja luontokulttuurin yhteydestä, ei suinkaan erillisyyksistä saati vastakkaisuuksista. Metsästys, kalastus, kaikenlainen retkeily ja luonnon virkistyskäyttö on mainittu osana uudenlaista museokokonaisuutta.        

Toinen huomionarvoinen asia Imatralle tulevan valtakunnallisen keskusmuseon tavoitteissa on matkailu. Museon tehtävä on luoda tiedon ja tekemisen ohella matkailullista imua ja tässä onkin ilmeisesti yksi syy, miksi Imatra suomalaisen matkailuhistorian kehtona osui kilpailussa valinnaksi.           

Vaikkei sisällöistä ole vielä tietoa ja näkökulma lienee maanlaajuinen, on tärkeä varmistaa, että maakuntammekin metsästyksen ja kalastuksen edustus saa siellä sijansa. Niin kuin Imatra kokoaa ja yhdistää seutukuntansa muitakin toimintoja Ruokolahdelta, Rautjärveltä ja Parikkalasta, voisi museo olla näyteikkuna myös pohjoiskärjen koko eräkulttuurin menneelle ja nykyisyydelle.          Mitä tästä sitten tiedetään ja voitaisiin esitellä tuleville erämatkailijoille? Parikkalasta esimerkiksi on tallennettu parhaimmilla eräalueilla tunnettuja, mutta eteläkarjalaisittain harvoja tietoja rituaalisesta karhunpyynnistä kallopuineen. Joitakin loitsuja eläimelle tarkoin puhutteluin ja lepyttelyin on tallessa, sekä ansamiehen lukuja, vieläpä loitsuja jänikselle, linnuille, oravallekin.

Ruokolahdelta löytyy metsästyksestä ja kalastuksesta elettyä vuotuiskiertoa. Tästä kertovat paikannimet, kuten saamelaiseen talvikylään palautuva nimistö tai Syyspohja ja Hauklappi. Viime mainitusta tunnetaan 1500-luvulla Viipurin linnaan haukiveroa maksaneita ”haukitalonpoikiakin”.                     

Rautjärven ylpeys Hiitolanjoki, joka tunnetaan myös Kokkolanjokena, on ollut erällä kulkeneiden muinaiskarjalaisten väylä aina vain väljemmille vesille. Nimien takana voivat piillä hiisi metsän uhrilehtona ja kokko joko tulena tai kotkalintuna. Vanhinta lohenkalastusta edustaa historiallisesti ehkä tuulastaminen ja toisaalta kolujen eli passiivisten patopyydysten rakentaminen.        

Tänäkin päivänä Ruokolahden-Rautjärven eräalueet ovat maakunnan laajimpia hirvien talvilaitumia. Simpeleellä näkymät vaelluskalojen paluusta ovat lopultakin kirkkaampia, joskin kalastusta kestävää Laatokan lohen kantaa saadaan odottaa vielä jokseenkin pitkään. Parikkalan seudulla metsästys voisi tulevaisuudessa rikastua ehkä villisian ja pienempien hirvieläinten kautta.            

Mutta mitä tämä kaikki tarkoittaa metsästys- ja kalastusmatkailun osalta? Voiko se olla muutakin kuin vieraslupia ja käyntejä seurojen jahdeissa tai satunnaisia uistelukierroksia järvillä?            

Ehkä tarvittaisiin myös jonkinlaisia uusia oppaita, jotka toimisivat totuttujen paikallisten käytäntöjen ja eräelämästä kiinnostuneiden satunnaisten harrastajien tai matkailijoiden rajapinnassa.                      

Paikallaan olisi myös saada rakennettua jonkinlainen välitysporras riistalihan tai paikallisesti pyydetyn kalan tuomiseksi yhä useamman halukkaan ostajan saataville. Tämähän ei ole Suomessa muuallakaan erityisen helppoa, mutta varmaan jotain olisi tehtävissä asiantilan kohentamiseksi.               

Eräperinteiden elämyksiä voi toteuttaa muutoinkin kuin itse asian ytimessä eli metsästäen ja kalastaen. Kesälahdella Juhana Kainulaisen polulle aikanaan rakennettu karhunlitsku eli -loukku on mainio ja harvinainen nähtävyys. Vain mielikuvitus – ja tietysti metsästys- ja kalastuslaki – ovat rajana sille, mitä kunnat, seurat ja yrittäjät voivatkaan keksiä maksavia eräturisteja houkutellakseen.

-Rajamaisteri