Kuva tulossa
22.12.2021

JOULUTARINA RAJAMAILTA


JOULUTARINA RAJAMAILTA

Olipa kerran haaparuuhien ja rakotulien aikaan heimonsirpale, joka sieltä täältä keräydyttyään ja kuohuvia koskia riittämiin noustuaan päätti pysähtyä kohtalaisten järvien kohdille. Täällä oli hyvä elellä: kalaa ja metsänviljaa riitti. Sitten kohosi kaskisauhu, nauris ja ruis edistyi. Vaurastui väki.       

Kun polvi toisensa päälle oli mäneviltä mättähiltä hypännyt, sukelsi eräs veden pohjasta erikoista malmia. Toinen korvensi tulella ja pian sitä kolkuteltiin rantamailla. Oli saatu kelpo aine keihäänkärkeen, nuolenpäähän – ja taljoilla vaihdetun erikoisen elikon kovakuorisen anturan alle. 

Alettiinpa huhuta rististä. Pian se nähtiinkin kaapumiesten kaulassa, oli outoa näiden puhe. Nähty oli myös jo toinen irtokivinen linnavuori, suuren virran keskellä, vanhan reitin varrella. Täältä tulivat kerran jos toisenkin uudet rautapaidat miekkamiehet, sepät, toisen veron kantajatkin.            

Kohta nimitti naapuri naapurinsa ken ruotsiksi, ken ryssäksi. Vaikka haasteltii yhel viisii. Eikä riittänyt yllytys, piti varoa, josko roihusi jo tulessa tuttu harmaahirsikylä ellei pahempaa. Turva vihoilta oli erämaan piilopirtti, joskin kallioihin ja kiviinkin väitettiin jossain jo kuvia kirjotun.                   

Viimein kyllästyivät auringon nousua päin itse itsensä käsin ristivät koettelemuksiin ja alkoi muutto muille maille. Ne jotka jäivät, vaihtoivat vertansa. Myös korpien asukit, nuo vähistä vähimmät lapit loittonivat. Veistelipä joku: ei tajua taataukot Savon äijien savuja…                                   

Hikoili nyt tulijain tekemä tervaskeko mustaa nestettä. Sitä ahneet kaupit ja saksat ostelivat kauempanakin, paitsi Aallokkaan rantamilla vanhassa Käk’salmessa, myös lännempänä saimojen vesillä Lap’veen rannassa. Antoi nuottakin yhä hopeakylkeä ja punalihaista, kaukaakin käyden.             

Mutta tynnyrienkään täyttöä ei kestänyt kauaa vaan taas soi sotarumpu ja alkoi pitkä marssi. Melskeen viimein tauottua kirjottiin kivien sijaan valtojen merkkejä kummiin käärittyihin rulliin.                 

Eipä silti, oli joskus onnikin myötä Karjalan kansanosalla, joka pian heitti vanhan aatransa ja peltonsa ja kokeneimmilta sanan saatuaan lähti itse inkerikkojen ihmeeksi sanottuun Piitteriin.                                

Siellä oli kai kadutkin kullattu ja ostivat kaiken, pienet kivetkin. No, ainakin suuret. Ja lautaa, lankkua, kesävoita, kiiskiä...kumma oli keksintö moinen kakluunikin, jonka ruokaa oli lappuhalko. Rassata ne jonkun piti ja paremman väen penskatkin imettää ja piikoa. Siis tavai!                       

Alkoipa olla lehmänkantturoillekin katetta Parikan pitäjässä ja parissikkaa laumoineen tiet täynnä. Simmelpuolella alkoi taas rakentua outo laitos punatiilestä kohisevan kynnyksen kohdalle…             

Kunnes nousi punalippu siellä ja täällä ja käytiinkin pyssysille. Kun taisto oli tauonnut, oli Piitterin tiellä puomi ja rahvas palasi pilttuuseensa. Nähtiin silti niittopelit ja haravakoneet, nousi heinämaasta apilasta. Jatkettiin kanavain kaivua, joka oli kesken jäänyt. Jossain tuikki sähkövalo.                     

Vaan kohosi taas uhkaava pilvi idästä ja sen takaa paljastui peltitaivas Rautaisen Järven kirkonkävijöille: lakana päällä syöstiin lumihankeen. Lumipukuja kantoivat nekin, jotka joutuivat vastarintaan etäämmällä. Soi nyt sotarumpu yhä kumeammin, niitti elon viljaa vihulaisen viikate. Jatkettiin tätä jumalatonta menoa kesäsotanakin kunnes viimein oli aika takoa miekat auroiksi.           Haettiin taas kirjomisvehkeet, vedeltiin jo viivaimella tällä kertaa. Otettiinpa osanen, kahmaistiin kolmasosa, pantiinpa pitäjä puoliksikin. Katkottiin järvet ja jokiveetkin, joita pitkin kerran tänne muinoiset matkoivat. Eipä silti orjuutettu: elo jatkui, apeana tosin aatos.                                                                

Tuli vielä yksi Kärki-Karjalan kansannousu. Uran uuden laskijoina, vartijoitten valtiona, koululaisten kulkueina, mahtavana meijerinä, pesäpallon pelureina, maahengen herättelijöinä...sekä seppäin töissä, joissa taittui pelti, ratkes rauta, tehtiin kaviosta kumipyörä. Näillä koitti nykyaika.                      

Mutta pian läksi yksi, sitten toinen. Kulki vielä kauppa-auto, kunnes lakkoi liikkumasta. Päättyi puoti, poistui posti. Vanha väki voitolle, nuori polvi loitolle. Tämä oli viime vaihe.                                     

Kysyi yksi, sitten toinen: mihin myö nyt mäntänee, kuhun kenkin kahtonee? Kutsuttiin jo konsulentti, kunnankin kurittajaksi. Antoi neuvon nimettömän, nosti palkkaa puolikkaalla: tänne tarvis elinvoimaa, eikä kuolinheikkoutta, tästä lääkettä jo roimaa, on vain vielä pikku mutta...                               

Yritys vai erehdys, matkailu vai hatkailu? Mistä tänne turisti, kun tarkene ei nudisti? Onko meillä pisneksiä, jos vain syötät eineksiä? Kuka täällä palvelee, jos napaansa kaik’ kaivelee?                                       

Istuikse hän palaverit, kului sumpit, viinerit, näkyi auton takavalot eli parhaat jouluvalot. Kohta herrat kavahti, nytkö kellot kumahti, saammeko jo huomion, vaiko viime tuomion. Loisti yössä Pohjantähti, soimannut ei, vaikka lähti. Tääl’ ei olla kahta vailla  –  iloin, kiroin rajamailla.

-Rajamaisteri