Kuva tulossa
23.06.2021

SÄÄPROFETIAN JA HUUHAAN RAJAMAILTA


Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt. Siinä se tuli, taas kerran. Kansalliseen omakuvaamme vuoden kierrossa kuin tulikirjaimilla poltettu muistutus, jottei totuus vain unohtuisi.

Motto on Täällä Pohjantähden alla -eepoksen ensimmäisen osan lopusta luettu vihjeeksi häitänsä viettäneen Akselin ja Elinan ja Pentinkulman kyläyhteisön myöhempien vastoinkäymisten alkamisesta. Avautuu se silti laajemminkin: kehottaa pohdiskelemaan ajan ja olemisen merkitystä ja mieltä, kesän ja elämän vertautumista tai mitä nyt riippumaton riippumattoajattelija voi keksiäkään.           

Suomen kesä on lyhyt, mutta vähäluminen. Tämäkin osataan hyvin, vaikka taitaa olla vähän tuorempaa kerrostumaa, ainakin jo 1980-luvulta kansan suusta silti hypähtänyt. Siinä onkin hitaan filosofeerauksen sijaan räväkkää käyttövoimaa ja väärentämätöntä hirtehistä maailmankatsomusta.         

Kotimaista kesäromantiikkaa on yleensä pidetty yllä lavatanssien nostalgialla, saunalla, veneilyllä – ja tietysti mainosmaailman turboahdetulla grillauskuvastolla. Kalastelu, ulkoilmapelit, kesäteatteri ja kesätori kuuluvat myös kuvaan. Muttei näistä juuri mikään säävapaasti.                         

Kesäaikaamme kuuluva rajallisuus, suotuisten ilmojen arvaamattomuus, muutos ja lopulta kuumankin kesän lämpimien lyhyys ei liene ole ollut hyvä lähtökohta luovalle kehittelylle kuin kaunokirjallisuudessa ja aforistiikassa. Voisiko säästä kuin säästä silti saada irti jotain omaperäistä uutta, joka jalostuisi ennakkoluulottomasti jopa osaksi paikallismatkailua ja tapahtumia?

Kesäaktiviteetit ymmärretään yleensä lämpimän, tyynen ja aurinkoisen sään ehdoilla toimiviksi toteutuksiksi. Monen kohdalla ovatkin. Mutta jos käännämme katseen puuhasteluista, vesillä liikkumisesta tai pitkiltä päivätaipaleilta vain oleiluun, jotain uutta voisi alkaa kehkeytyä.              

Miltä kuulostaisi Parikkalan Poutapäivät kesäturisteille, jotka ovat jo nähneet kaiken mutta eivät kokeneet tarpeeksi tarpeetonta tekemistä ja tyhjänpäiväistä nyhjäilyä? Vai olisiko parempi ristiä ne Pilvipoutapäiviksi ja jättää paiste aiemmin aurinkokunnaksikin kutsutulle Kesälahdelle?         

Pääareena löytyisi tietenkin Poutalan kylän syrjästä jostain sopivasta paikasta. Mutta mitä ohjelmaksi? Täältä löytyy ainakin Torkkelinnotko, johon kansantarinan mukaan peräti Viipurin perustajan Torkkelin Knuutinpojan hevonen kerran keikahti tämän ohi ratsastaessaan.                                   

Jutusta voidaan polkaista pystyyn ammoiset Imatran semiotiikkapäivätkin peittoava seminaari paikannimien epätieteellisten kansanselitysten vuosikatsaukseksi. Tähän päälle kilpailu, jossa paras pyörähdys notkoon satulasta palkitaan. Sivuohjelmana heinäntekoa huonoilla välineillä. Voittajana se, jonka yksipiikkisellä hangolla ahtama laho seiväs pysyy viimeisenä pystyssä.                                 

Mutta se säävaraus. Vesisateen sattuessa tapahtuma siirtyy pohjoispäähän, jossa sen korvaa Saaren Sateiset -festivaali. Paikallinen puheenparsihan muistaa tapauksen, jossa kerran jo kootun, mutta kostean heinän tekijä uhmaa ilmojen haltiaa luokoa uudelleen levittäessään kuin sateentekijä: sua nyt suatana! Muatiisen eli pienen jatkuvan sateen sattuessa jatketaan joukkueina köydenvedolla kanavien eri puolilta kiskoen. Häviöhän ei sitten enää haittaa kun on jo valmiiksi märkä.                                                       

Ukkoskuuroja ei voi väistää, joten tämäkin säätyyppi on huomioitava, vaikka jatkuva kausi on harvinaista kuin helle juhannuksena. Ajankohtahan vie itseoikeutetusti Uukuniemelle, jossa pakanallinen Ukon vakat -uhrijuhla eli ehkä pisimpään. Uukuniemen Ukostelut modernisoisi ikivanhan riittijuhlan, jossa Papinniemi palautuu päivien ajaksi takaisin Ukon niemeksi.                                               

Olutta kuluu kuin ennen muinoin: se joka humaltuu eniten saa sopivan sateen ja parhaimman sadon. Muukin on kuin Agricolan kuvauksesta 1500-luvulta: sijtte paljo Häpie sielle techtin quin seke cwltin ette nechtin. Päivityksenä tilataan bussilastillinen imatralaisia selittämään, miksi siellä kutsutaan Ukonniemeä feminiinisesti Ukoskaksi? Ja asiaankuuluva oppinut varmistamaan, ettei kyse ole sittenkin harvinaisesta säilymästä eli Raunista, Ukon naisesta myyttisessä jumalparissa?    

Kun rantakalaillat, kyläjuhlat, markkinat sun muut ovat käymässä yhä harvinaisemmaksi maakunnan pohjoispäässäkin, kesätapahtumien järjestäjien sopii soveltaa. Jostainhan ne Joutsan joutopäivät ja Puolangan pessimismipäivätkin ovat ponnistaneet. Ja missä ollaankaan kesällä 2021!   

-Rajamaisteri