RAKENNUSSUOJELUN JA RAPPION RAJAMAILTA

RAKENNUSSUOJELUN JA RAPPION RAJAMAILTA

Kun harvinainen tilaisuus tarjoutui ja oli vapaa viikonloppu, päätin pistäytyä vuosien jälkeen Parikkalan kenties eniten käyttämätöntä yleisöpotentiaalia sisältävässä kohteessa. Se on ollut vaikeankin historian näyttämö, käsityökoulu ja vaatimaton museo. Nyt se on yksityisomistuksessa. Koitsanlahden hovin kierros oli kiinnostava, vaikka rakennus ja tilukset ovat jo – vai pitäisikö sanoa yhä – kaukana loistojensa päivistä. Nimellisen pääsymaksun suoritti mielellään, kun sisätiloissa oli sentään runsaasti antiikkikalustusta, tauluja ja esineistöä tutkailtavaksi, olkoonkin, ettei mikään alkuperäistä. Mihin lienevätkään joutuneet rakennuksen seinäraosta aikoinaan löytynyt piiska ja kotiseutukokoelman kivihuhmar? Museovirastossa on ainakin säilynyt pätkä hovitapettia. Vanhojen kulttuurihistoriallisesti merkittävien rakennusten kohtalo ei ole usein kadehdittava, etenkään jos niiden käyttöä pallotellaan vuosikausia. Parhaimmassa tapauksessa voi käydä kuten hyvin rahoitetussa Kotkaniemessä Luumäellä, jossa P. E. Svinhufvudin huvilan muisto on kantanut uuteen kotimuseona, mutta myös kahvila-, tapahtuma- ja oheispalvelutoiminnassa. Ruokolahden Rantalinnassakin elämä näyttää pitkän hiljaiselon jälkeen ainakin jossain määrin aktivoituneen.                 

Toisenlaisia esimerkkejä on paljon. Jopa aivan kaupunkien keskustoissa – tai ehkä juuri näissä – voi merkittävä vanha kiinteistö jäädä paitsioon. Kyseessä ei aina ole mahtava rakennus: Lappeenrannassa lähellä toisiaan seisovat uhanalainen koulu 1800-luvulta ja jo purettavaksi käytännössä tuomittu yksityistalo 1920-luvulta. Käytön puute ja hoitamattomuus on myrkkyä.     

Mikä sitten on vaalimisen arvoista ja miksi? Peruslähtökohtana on tai ainakin pitäisi olla sinänsä pätevä museoalan käyttämä jaottelu historiallisiin, rakennushistoriallisiin ja maisemallisiin arvoihin. Jako on sinänsä ymmärrettävä ja tärkeä, mutta monessa paikassa vain toteava ja tehoton.                   

Entäpä jos rakennussuojelun ja kaavoituksen ammattilaiset ottaisivat yhdeksi arvoperustaksi ennakoivan kriteerin, jossa rakennusperintö ympäristöineen todettaisiin kehitystoimintoihin, kuten matkailukäyttöön, arvokkaaksi ja huomioitavaksi? Siis nykyistä painavammin ja laajemmin: arvotus kattaisi jo vankimmat navetat, parhaimmat riihet ja muut perinnerakennukset myös uusiokäytön näkökulmasta. Tätä tulisi viedä sitkeästi ja kannustaen käytäntöön eri tavoin ohjeistaen ja avustaen.                      

Palataanpa Parikkalaan. Kuka muistaa vielä Ala-Hovia Argusjärven rannalla? Mitä kuuluu Kukonkantaan? Vieläkö Huvitus-torppa kestää aikaa Surumäen kartanon naapurissa? Kaikkiin näihin, kuten eräisiin kohteisiin Uukuniemellä ja Saarellakin, liittyy paikkakunnan kiinnostavinta henkilö- tai kulttuurihistoriaa, jota soisi vielä jotenkin saatavan esille yksityisyydestä huolimatta ja sen kärsimättä. Tämä voisi kiinnostaa omistajiakin ja jotain porkkanaa tähän voitaisiin tarjota.                                   

Joukionsalmen molemmin puolin olisi myös tehtävää rakennusten yleisessä ylläpidossa. Kukkaronlahden puolella vilahtaa, jos ohi ajessa ehtii silmätä, Poutasen talona tunnettu paikallisen puurakentamisen erikoisuus. Taloon ja ympäristöön liittyy vaiheita esimerkiksi varhaisena kylän puhelinkeskuksena. Paikkakin olisi monella tapaa otollinen, vaan mikä lie rakennuksen nykytila?                     

Simpelejärven rannalla salmea on Laatokan Portti, jonka taustalta löytyy vähän uudempaa käyttöhistoriaa rajavartioasemana. Tämäkin tarina olisi nykyistä paremmin kirkastettavissa, etenkin jos vartiotorni kuutostien kupeessa olisi säilynyt. Se on kuitenkin viety jo aikaa pois ja tilalla nyt vuodesta toiseen rappeutuvat keskeneräiset apurakennukset järven parhaalla näköalapaikalla.

Toki vanhojen kulttuurihistoriallisten kiinteistöjen remontoiminen, hoitaminen ja vieläpä uusien toiminta-ajatusten vieminen käytäntöön vaikkapa majoituksessa, ruokapalveluissa saati aktiviteeteissa, on jo lähtökohtaisesti sellainen urakka, että se jää monelta kokonaan aloittamatta. Paitsi pääomia, hankkeet vaativat lähtökohtaisesti laajaa toimivaa yhteistyötä ja omistautumista.

Koitsanlahden hovin kertaluonteinen avoin yleisöpäivä näytti keränneen kohtuullisen suosion, minkä saattoi päätellä muutaman tunnin aikana pihamaalle kertyneistä autoista. Moni tuli varmaan silkasta uteliaisuudesta paikan päälle, joukossa oli kaukaakin saapuneita.                                           

Mitä mahdollisuuksia tällä Parikkalan uinuvalla paraatipaikalla olisikaan, jos paikkakunnalla pystyttäisiin yhdessä ottamaan edes muutamia kunnianhimoisia askelia eteenpäin rakennuksen ja tilusten ehostamisessa ja uudessa, entistä avoimemmassa yleisökäytössä? Ideoita kyllä olisi...   

-Rajamaisteri