VANHAN JA UUDEN HIITOLANJOEN RAJAMAILLA

VANHAN JA UUDEN HIITOLANJOEN RAJAMAILLA

Hiitolanjoki, yhä Kokkolanjokenakin tunnettu, on ollut tänä vuonna paljon esillä. Sen julkisuusarvo nousi jälleen noin kolme vuotta sitten, kun vuosikausia jatkunut pattitilanne vesivoimalle rakennettujen koskien vaihtoehtoisen käyttömuodon toteuttamiseksi alkoi lopulta purkautua.                       

Ensin Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö onnistui tekemään kaupat Lahnasenkoskesta. Toissa vuonna koettiin ratkaiseva läpimurto, kun myös ylä- ja alapuoliset Rita- ja Kangaskoski saivat saman sinetin. Nyt ollaan tilanteessa, jossa Kangaskoski on näistä ensimmäisenä ennallistettu eli saatettu virtaavaksi ja kivetty lähelle luonnontilaa vaelluskaloja, erityisesti Laatokan lohta varten.            

Lohen nousu Hiitolanjoen yläjuoksulle katkesi vuonna 1911, jolloin Lahnasen pato ja vesivoimalaitos valmistuivat. Tätä seurasi viitisentoista vuotta kestänyt tiivis teollisen vesivoiman nousuvaihe, jonka aikana joen merkittävät kosket valjastettiin. Jälkinäytöksenä vuonna 1948 kohosi vesivoimalaitos vielä Simpeleen tehdasalueelle Juvankoskeen, jossa tosin oli jo 1890-luvulla tilapäisesti tehty sähköä ja sitten vesivoimaa suorakytketyille hiomakoneille. Nyt sekin on lakannut.      

Mitä tämä yli sata vuotta kestäneen asetelman muutos, joka johtaa lähivuosina myös Lahnasenkosken ja Ritakosken vapautumiseen, tarkoittaa nyt Hiitolanjoelle? Ainakin sitä, että sitten perusedellytykset virtaveden muihin käyttömahdollisuuksiin on palautettu. Tämä muu käyttö on toki muuttunut yli sadassa vuodessa. Esimerkiksi uitto ja vesikuljetukset ovat jo historiaa.

Kuitenkin kalastus ja vesistössä liikkuminen, niin kalan kuin ihmisenkin, ovat luonteeltaan muuttuneinakin säilyneet Hiitolanjoen käyttömuotoina aina näihin päiviin. Muuttuneessa tilanteessa  luonnonvaraisesti lisääntyvien arvokalojen resurssia on tarkasteltava entistäkin tarkemmin.                                 

Ensinnäkin kannan vahvistuminen ja vakiintuminen on välttämättömyys ennen laajamittaista virkistyskalastusta ja sen matkailullista markkinointia. Tähän liittyy myös ilmeisen epäkohdan ja puutteen paikkaaminen: nyt on viimein saatava toteutettua tieteellisen tutkimuksen kriteerit täyttävä vaelluskalojen kokonaismäärän laskenta Hiitolanjoessa. Vain sillä voidaan perustella jatkotoimia.  

Tulevaisuus tarjoaa kiinnostavia mahdollisuuksia myös kalastuksen oheistoimintoihin. Lohen ja taimenen vedenalaiskuvaajia on käynyt jo vuosia paikan päällä ja viimeksi kokemuksia on suositusta WWF:n luontolive -vedenalaiskamerasta. Alkukesän nousuvaiheen seuranta ja toisaalta loppusyksyn kutuseuranta olisi kehittelyn arvoinen idea vaikkapa hybridimallilla, jossa osa tästä toteutettaisiin paikan päällä erityisillä katselupaikoilla, osa kuvakatsomoissa ja etäyhteyksillä. Kalaston ja muun vesiluonnon esittely esimerkiksi opetuksellisessa ja matkailullisessa tarkoituksessa on yksi juonne Hiitolanjoen uudessa virtauksessa, muttei ainoa. Melonta ja vaikkapa vain kellunta jokivedessä on sekin antoisaa. Vaihtoehtoja on pikaisista käväisyistä ja lyhyistä päiväretkistä aina pitkille vesivaelluksille Hiitolanjoelta alkaen aina vedenjakajan yli Saimaalle.    

Ennallistettujen koskien laskukelpoisuus jää nähtäväksi, mutta tällä on tietenkin harrastajille arvonsa, joka pitäisi aina huomioida ajoissa kunnostuksissa. Vielä merkittävämpi asia vesikulussa, joka vastaisi jo läpimurtoa kalan nousussa, olisi erikoisrajanylitys vesitse Hiitolanjokea pitkin.                                 

Vaikkei tästä parane ikinä odottaa virallisten maarajanylityspaikkojen verrokkia, pitäisi ehdottomasti jo hyvissä ajoin tavoitella sopimusedellytysten selvittämistä, suomalais-venäläistä vuosikiintiötä ja ryhmälupia jollain aikavälillä. Tämä olisi kuitenkin todennäköisesti se suurin vetovoimatekijä, joka nostaisi Hiitolanjoen matkailukokonaisuuden aivan uudelle tasolle.

Keskeinen lähivuosien kysymys koskialueiden jatkon kannalta on, mitä tapahtuu nyt käytöstä poistuville voimalaitosrakennuksille ja patoympäristöille. Kangaskoskella on jo paalutettu tavoite voimalamuseosta, jolle lisäarvoa tuo lisätyn todellisuuden sisällöillä täydennetty entinen tehdassaareke. Hiljentyneistä laitoksista ei kuitenkaan saa hevin toimivien veroisia näyttelykohteita.        Täällä kuten ylemmillä koskilla muutosten haaste onkin, miten muunnetaan alkujaan aivan toiseen eli tuotantotarkoitukseen suunnitellut voimalat uusiksi tiloiksi ja toiminta näiden ympärillä matkailutuloksi? Mitä uusia sisältöjä voidaan tarjota? Saadaanko johonkin jopa koskiravintola?                     

Luovuutta, yhteistyötä ja vertailukohtien kartoittamista siis tarvitaan. Uusia rooleja tai vähintään tehtävän tarkentamista hakevat myös jo pitkään joen parissa olleet toimijat yhdistyksistä säätiöön ja kuntaan. Yrittäjät ja yritykset ovat Hiitolanjoellakin lopulta merkittäviä käytännön toteuttajia, mutta eivät yksin saa aikaan kaikkea. Virtavesi on aina monen osatekijän kokonaisuus.  

-Rajamaisteri