Kuva tulossa
29.07.2021

MAKUMATKOJEN RAJAMAILLA


MAKUMATKOJEN RAJAMAILLA

Kesäaikaan lomalainen kiertelee nyt mieluusti ympäri ämpäri kotimaata. Poikkeusaikanakin, nyt jo toista vuotta, perusmatkailussa korostuu aina kaksi asiaa: majoitus ja ruoka. Jälkimmäisen suhteen  erottuu ensimmäiseksi perustarve, kun liikutaan jokapäiväisten arkiolojen ulkopuolelle: ruuan tulee olla maittavaa, riittävää ja kohtuuhintaista. Tällä potkitaan jo alkuun ja monesti pidemmällekin.                      

Toinen tarve edellyttää ensimmäistä mutta onkin jo monisyisempi. Mikä on se ruuan erikoisuusarvo, joka muodostuu kulttuurisista tekijöistä? Onko siinä jotain perinteistä ja juurevaa, jota ei joka päivä ja etenkään joka paikassa voi hakea kuin pakastepitsaa marketista? Entä ruuan paikallisuusaste? Ja jalostusarvo – onko siinä jokin uusi oivallus, joka on taatusti omaleimainen?

Etelä-Karjalassakin riittäisi ruokaperinnettä, mutta vähääkin tarkemmassa syynissä paljastuu pian, että ainakin matkalaisille tarjolla olevien niin sanottujen perinteisten ruokien kerros on melko ohut. Särä, vedyt, atomit, rinkeli, piirakat ja rieska. Sitten täytyy jo vähän miettiäkin listan jatkoa. Vaihtoehtoja lähtökohdiksi perinne- ja lähiruokamatkailuun olisi kyllä maakunnan pohjoispäässäkin, mutta jonkinlainen profiilin nosto pitäisi kyllä täällä ihan ensi töikseen tehdä.               

Ruokolahdelta taisi ennen eräästä etäisemmästä kyläbaarista löytyä särävoileipiä, mutta eipä enää. Rautjärven tienvarsipaikoilta ei muistu mieleen vaihtoehtoa perinteen pohjalta, mutta Laikon kankaalta sai vielä aikoinaan maukkaan ja tuhdin paahtopaistipatogin evääkseen. Nyt sen entiset kahvi- ja ruokapaikat kumisevat autioiden bensapumppujen kupeessa tyhjyyttään vuodesta toiseen.                 

Parikkalassa kuutostien kupeeseen on vakiintunut lähiruokakauppa antimineen, mutta vieressä Patsaspuiston levikkeellä herättää jo toista kesää ihmetystä Savon ja ehkä Suomenkin tunnetuimman kalakukkokauppiaan aluevaltaus. Kukkoja tuotaneen Pohjois-Karjalastakin.                                         

Mikäpä siinä, kelpo yritteliäisyyttä ja syömistä. Mutta kun vanhoilla kukkokulmakunnilla ollaan täälläkin, ei voi olla tuntematta suurta harmistusta, ettemme ole itse onnistuneet paikallisilla tuotteilla ja resepti-ideoilla täyttämään parkkipaikkoja, vieläpä suosituimman nähtävyyden äärellä.         

Näyttääkin vahvasti, että ainakin Parikkalassa viime vuosikymmenet olivat paikallisessa tuotekehittelyssä nousujohteisimpia kuin nyt. Kadonneet ovat kukkojen lisäksi vähin erin ja äänin myös ainakin hunajasinapit, hapankaalit, pellavaiset ja revityt ruisleipäpuoliskot. Lohi ei ole uinut konttiin aikapäiviin ja pohjoispään pitkään maineikkaat rosvopaisti-illatkin ovat enää muisto vain.                        

Mitäpä olisi tehtävissä? Helppoa vastausta ei tietysti ole, kuten ruokayrittäjyydessä saati yrittäjyydessä ikinä. Koko prosessi vaatisi täysremonttia alkaen syötävien taustaselvittelystä ja perusajatuksesta, jatkuen tuotekehittelyyn, tuotantoinvestointeihin, markkinointiin...ja niin edelleen.                

Ei ole myöskään helppo panna kaikkea mennyttä pakettiin: jos joku onnistuu tuotteistamaan nykyihmisen suun mukaiseksi Parikkalan perinneruuan eli sikakeitin kaikkine sisälmyksineen ja vieläpä mukaan otettavaksi, voikin jatkaa jo saman tien fakiiriksi Intiaan. Toki tilaisuuksia sopalle soisi yhä tulevan. Sellaisia, joita vaikka moni Honkakylän kauppamuseon kävijä on yhä muistanut.                       

Perustana uudelle ruokamatkailulle voi olla paitsi paikkakunnan ruokaperinne, myös vanha laajempi alueellinen lähtökohta, täällä etenkin Itä-Suomi, karjalainen ja savokarjalainen perintö. Mahdollisuudet muotoutuvat luonnollisesti alkutuotannon pohjalta ja yhteistyöketjujen avulla. Aika usein paikallisen tuotteen koostumuksena onkin lähimaakuntien välillä kierrätetty valmistusprosessi ellei kokoonpano vielä kauempaa koukaten. Tässä olisi alan tekijöillä vielä tiivistämisen varaa.          

Paikallinen hahmo, kehystarina tai nähtävyys voi ruokkia ruokamielikuviakin. Parikkalan piioista ja Simpeleen siioista on kulunut jo tovi jos toinenkin. Mitä piika laittaisi nyt reppuunsa, kenties kuha häntää? Lohkeaisiko Ruokolahden leijonanosa hirvestä vai peurasta ja koostuisiko rautaisannos Rautjärvellä sitten vanikasta, hernekeitosta ja tummasta teestä tai sikurijuuresta? Onhan toki myös ennakkoluuloton ja rasitteeton näkökulma, jossa voi ammentaa ihan vain saatavilla olevista luonnonantimista. Villiyrtit ovat villinneet joka puolella. Kun useat järvemme nyt ovat reheviä, on esimerkiksi osmankäämiäkin tarjolla yllin kyllin. Siitä saa ravitsevaa jauhoa, jota hyödynnettiin jo kivikaudella. Jättipalsami ja eräät lupiinitkin kelpaavat hyvin ihmisravinnoksi. Neljähookerhot, kortteen- ja piennartenniittäjät ja kokkikurssit siis kompukseen – ja bon appétit!   

-Rajamaisteri