Kuva tulossa

"Reippaita otteita Kurkijoen hevosmarkkinoilla 1930-luvulla". Kuva: Pekka Kyytinen.

30.09.2021

KAUPAN JA KÄYNNIN RAJAMAILLA


KAUPAN JA KÄYNNIN RAJAMAILLA

Syksy on tullut ja sen myötä sadonkorjuun aika. Jokainen joka on viitsinyt kesän aikana jotain kasvatella, saa nostaa enemmän tai vähemmän maan antimia itselleen. Kotipuutarha tai pienviljely voi johtaa jopa myyntipuuhiin, jos ylijäämää riittää. Sesongin mukaan kauppaavat ammattilaisetkin.

Torielämä ja markkinat antavat parhaimmillaan monenlaisia elämyksiä. Tietenkin vaikkapa vihannekset, sienet, leipomukset sekä liha- ja kalatuotteet, käsitöistä puhumattakaan, ovat jo itsessään sitä, mitä tavallisista kauppaliikkeistä poiketen ulkoilmamyynnistä tullaan hakemaan.       

Mutta puoli ruokaa on tässä tapauksessa se jokin muu. Tunnelma, vapaus tulla, mennä tai pysähtyä hetken mielijohteesta, tavata tuttuja ja haastella kuulumiset. Nauttia ilmoistakin, jos niitä piisaa.                    

Vaikka kävijä ei aina tule ajatelleeksi, on toreilla tapaaminen ja markkinoilla maleksiminen samalla teko ja kannanotto vuosisataisten perinteitten ja jatkumon kannattamiseksi. Kun kauppaa laajana yhteiskunnallisena ilmiönä on jo kauan käyty jossain muualla, tämä on sitäkin tärkeämpää. Toisaalta maata kiertävät kauppiaat tarvitsevat sitä myyntiäkin, joten kannattaa aina ostaa jotain. Kuuluja markkinoita olivat Etelä-Karjalan pohjoispäästä katsoen kerran esimerkiksi rajantakaiset Kurkijoen ja Hiitolan markkinat. Klassinen markkinakauppa oli alkujaan elävien eläinten kauppaa ja esimerkiksi hevosten myyntimäärät huomattavia. Erityinen ammattikunta, parissikat, toimivat eläinten välittäjinä ja tähän on laajalti Parikkalan seudullakin pitkät perinteet.                      

Hevosmarkkina on iskostunut tarinoihinkin. Maironiemen piru, Karjalan kuuluisimpia poltergeisteja, tarttui isännän mukaan milloin miltäkin markkinakentältä tämän petettyä huijauksen uhria juuri hevoskaupoissa – eikä asettunut, ennen kuin petos oli hyvitetty kauppalangolle.                        

Kertomus on epäilemättä ollut suosittu liikkuvaa elämää viettäneiden kauppamiesten keskuudessa ja sillä voi nähdä varoitusarvoakin. Vähemmän yliluonnollisiakin räyhähenkiä näissä karkeloissa toki riitti: esimerkiksi Kurkijoen markkinoita vuonna 1934 luonnehdittiin eräässä lehtikirjoituksessa yhtä miestappoa lukuun ottamatta rauhallisiksi, tosin putkaan joutui 50 henkilöä, joukossa yksi nainen. Markkinahulina ei siis ole käsitteenä lainkaan vailla katetta!                                                      

Mitä sitten on toritapahtuma ja markkinameininki paikallisesti näinä päivinä? Rautjärvellä ainakin riittää rohkeusrahkeita yhä mainostaa Simpeleen toria ”Karjalan parhaimmaksi aidoksi toriksi”. Käynnistä on tosin jo niin pitkä aika, ettei tohdi ottaa kantaa. Itsesoimauksen määrä kasvaa, kun huomaa, että Akonpohjan kesätorit ja Parikkalan markkinatkin menivät nyt sivu suun.      

Uukuniemellä tuli kuitenkin pyörähdettyä ja Niukkalan markkinat koettua. Hirtehisesti voisi todeta niiden olleen nimensä mukaiset, mutta silti sympaattiset ja hyödyllisetkin. Vaikka myyjiä ei ollut monia, lähinnä neule- ja nahkatuotteisiin painottunut tarjonta oli laadukasta. Kun muistui mieleen, että vyölle oli tarvetta, sellainenkin löytyi sopuhintaan. Käteisostoksena toki. Tuttujakin tapasi, tarjottiinpa kelpo keittoakin sponsoriavulla. Tapahtuma oli aika lailla onnistunut.                                

Aina säännöllisin väliajoin keskusteluun nousee koko ulkoilmakaupan tulevaisuus ja pohdinta, onko sellaista nähtävissä missä määrin ylipäätään. Tosiasia, jota ei voi kiertää, on se, että väki vähenee myyntikojujen takana ja edessä. On myös ehkä myönnettävä, että vaikka kuinka pitäisi itseään tori- ja markkinamyönteisenä ihmisenä, käynti voi joskus tuntua jo velvollisuudelta.                            

Olisiko uusia piristysruiskeita saatavissa elämyksellisyyden vahvistamisesta, miksei jopa historiallisen kaupankäynnin esittämisestä? Toimisiko vaikka kilpailu, jossa kävijät voisivat  kokeilla itse vuoroon kauppiaan markkinahuutoja, tuota suullisen kansanperinteen jaloa lajia, jossa sitten parhaiten myynyt tai ainakin naurattanut palkittaisiin tuotepussilla? Voitaisiinko hevoskaupan menneitä saloja avata näytelmällisillä kohtauksilla, jotka olisivat osa varsinaista kauppatapahtumaa?        

Ulkokaupalla avaralla paikalla on eurooppalaisittain paitsi historiallista syvyyttä, myös huomattava matkailullinen arvo. Puhumattakaan vaikkapa Tallinnan vanhasta kaupungista.                                         

Kun uusiksi kestotapahtumiksi näyttävät vakiintuneet Simpeleen Iltalöysi ja Parikkalan Hämärän kaupan ilta, seuraava askel voisi olla yhä monipuolisemman ja mielikuvituksekkaamman tapahtuman rakentaminen myynnin yhteyteen. Jospa syötävän tai mukaan lähtevän tavaran ohella kaupaksi kävisi lopulta se kuuluisa karjalainen kaupankäyntikin, kaikilla mausteilla tarjottuna?

-Rajamaisteri